Helsingin Yliopiston judoseuran FinnDai ry:n 10-vuotis juhlajulkaisusta 1981, kirjoittaja Staffan Lindgren. Vaikka kirjoituksella siis on ikää jo yli 17 vuotta, ovat asenteet vielä monella taholla samalla tasolla kuin silloin.
Hyvällä tahdolla näkee kuitenkin että pientä edistystä sentään on tapahtunut Suomessa monilla judon eri osa-alueilla!
Judo on monipuolinen laji ja sen tulisi olla sitä jatkossakin. Toivonkin että tällä hetkellä Suomessa vallitseva suhtautuminen judoon pelkästään (?) kilpailulajina (="länsimäinen judo") on ohimenevä vaihe, ja että vähitellen alkaa Suomessakin syntyä hiukan "judokulttuuria". Tällä tarkoitan sitä, että annetaan tilaa, hyväksytään myös muita judon harrastamismuotoja.
Armoton treeni, randoria ja shiaita, lisää ukeja paiskottavaksi kovalla alustalla olevalle tatamille ei ole ainoa tapa. Pitäisi voida harjoitella judoa tutkimalla, verkkaisestikin, miten kaverin liikkeet yhdessä omien liikkeiden kanssa luovat tilanteita itsestään, pitäisi voida nauttia randorista huippukilpailijoiden kanssa, tietäen että he heittävät puhtaasti, kauniisti niin että uke pystyy tekemään hyvän ukemin. Näin ei tilanne valitettavasti ole vaan monet huippumiehet käyttävät selvästi heikompitasoisiakin vastaan "likaisia temppuja", eivätkä lainkaan välitä siitä loukkaantuuko uke vai ei.
Judo ei ole niin tärkeätä, että sen takia kannattaisi vaarantaa fysiikkansa, tulevaisuutensa, sosiaaliset suhteet tai muuta sellaista, vaan se on otettava liikuntamuotona kuten mikä tahansa muu. Vähitellen itsestään tulee kunkin suhtautuminen esiin, joillekin kilpaileminen on kaikki kaikessa, toisille judo muodostuu vain tavaksi paremman puutteessa, kenelle ensisijaisesti "jälki-istunnot" merkitsevät jotain, kuka nauttii villistä temmellyksestä matolla, kuka taas sisäistää jotakin judon periaatteista; toisten kunnioittamisesta, yhteisestä hyvästä, ponnistuksista vain oikeissa paikoissa ja joustamisesta muuten jne.
Judossa on pohjimmiltaan kysymys itsensä hallitsemisesta, niin kehon kuin mielenkin suhteen. Oman itsensä mahdollisimman hyvän hallinnan avulla voidaan vasta yrittää oppia toisten liikkeiden ja/tai mielen hallitsemista. Kata on tässä suhteessa erittäin hyvä harjoittelumuoto ja tarkkailukeino mahdollisen edistymisen toteamiseksi. Harjoittelemalla tarkasti ennalta määriteltyjä, tuttuja liikkeitä tarkasti rajatussa ympäristössä on helppo havaita hallitseeko tosiaan itsensä. Esimerkiksi nage-no-katan liikkeet eivät sinänsä ole vaikeita, niitä tehdään judoharjoituksissa usein muutenkin; mikä sitten klikkaa?
Vaikein asia onkin ehkä juuri asennoitumisessa, ei eläydytä suoritukseen, jolloin se tietenkin jää hengettömäksi ja väkinäiseksi eikä anna suorittajilleen mitään. Liikkeen pelkkä tekninen hallinta ei riitä, pitää hallita itsensä syvemmin, oman milentilansa, uken liikkeet, uken milen, koko tilanteen! Tässä on katan vaikeus, viehätys ja arvo.
Eräs osa-alue judosta, jota jostain syystä ei paljoakaan arvosteta on mattojudo, ne-waza. Turhaan usein kuulee kommentteja kuten"mitä te siellä matossa nyhjäätte, ylös siitä". Kuitenkin mattotekniikat ovat yhtälailla osa judoa, niiden teho perustuu nimenomaantekniikkaan eikä niinkään voimaan. Matossa voi kenties selvemminkin kuin pystyssä hallita harjoituskaveria omaa painoa ja liikumista sekä hänen liikkeitään hyväksikäyttäen. Tulisi olla itsestään selvää, että harjoittelutilanteessa kuten randorissa harjoiteltaisiin myös mattoon siirtymistä, saavutetun edun hyväksikäyttämistä, kuten myös puolustamista senkin jälkeen kun on tullut kaadetuksi tai heitetyksi. Muussa tapauksessa seuraa helposti, että ei luoteta omiin taitoihin matossa, jolloin myös aletaan pelätä mattotilanteita, ja tämän huomaa myös "pystyjudossa".
Mattotekniikoiden tutkimisessa ja niiden hallitsemisessa löytyy useimmille haasteita loppuiäksi. Tämä on alue, jolla esim. Japanissa aktiiviuran lopettaneet judokat edelleen kehittävät taitojaan vaikka iän mukana reaktionopeus (jota pääasiassa tarvitaan pystyssä) on heikkenemässä. Onkin varsinainen kokemus joutua tällaisen usein yli 50-vuotiaan, hauraalta vaikuttavan mestarin käsittelyyn. Käsilukot, kuristukset ja sidonnat vaihtuvat tiheään, ja vaikka välillä pääsisi hyökkäämään, tulos on aina sama; taas ihaillaan dojon kattoa tai taputetaan.
Miksi Suomessa on niin vähän aktiivisia, kilpailu-uran lopettaneita mustia vöitä? Tämä liittyy mielestäni oleellisesti judon "nykykuvaan" pelkkänä kilpailulajina. Muulle judolle ei ole paikkaa, ei siis ole paikkaa myöskään entisille kilpailijoille. Ei ole judokulttuuria. Vanhemman, aktiivisen kilpailemisen lopettaneen mestarin ei anneta tulla tatamille ilman että jokainen haluaa yrittää listiä hänet matonrakoon; eikä hän uskalla tulla matolle pelätessään menettävänsä jotakin arvostuksestaan? Vikaa on sekä nuoremmissa että vanhemmissa. Ei ole judokulttuuria! Vanhempi, kokeneempi voisi hyvin toimia esimerkkinä tai opettajana, eikä ylläkuvattua tilannetta tarvitsisi lainkaan syntyä. Pitäisi olla itsestään selvää että jokaista kohdeltaisiin senhetkisten olosuhteiden mukaan, eikä kuvitella että "kun mää heitin vuoden -68 mestaria, niin mää oon parempi kun se on/oli silloin". Toisaalta myös vanhemman pitäisi uskaltaa antaa nuorempien heittää, siitähän molemmat hyötyvät. Judo taitaa olla niitä harvoja kamppailu-urheilulajeja, joissa jotenkin edellytetään että opettaja on aina parempi kuin oppilaansa, että valmentaja pystyy voittamaan valmennettavansa! Vanha kiinalainen sananlasku sanoo: "jos ei pojasta tule isäänsä parempi, niin molemmat ovat epäonnistuneet".
Judoa "mainostettaessa" puhutaan usein, että judo sopii jokaiselle. Tällaiselle väitteelle ei mielestäni ole pohjaa ainakaan jos tarkastelee Suomen Judoliiton pelkästään kilpajudoa suosivaa linjaa. Mitä tarjotaan entisille aktiivikilpailijoille tai vanhempina aloittaneille, niille jotka syystä tai toisesta eivät kilpaile. Valitettavan vähän!
Staffan
Näin siis kirjoitin tammikuussa 1981. Ajatukset ovat mielestäni tänään aivan yhtä ajankohtaisia. On muistettava että on meistä itsestämme kiinni miten Suomen judo kehittyy tai polkee paikallaan! Syyttävää sormea ei ole syytä osoittaa kehenkään päin, sillä aina pari, kolme sormea osoittaa myös itseämme!